Muistokirjoitus 1

Ensiksikin, ei. Kukaan ei ole kuollut. Tai tietysti on, mutta se ei nyt liity tähän. Tuo otsikko viittaa siihen, että nyt kirjoittamani tekstin sisältö perustuu täysin vaatimattoman muistikapasiteettini tuottamiin mielikuviin tapahtumista. En ole käyttänyt minkäänlaisia lähdeteoksia, tai omia muistiinpanojani, joista olisin asioiden todellista laitaa tarkistellut. Ei, sellaiseen olen liian laiska. Tätä samaa menetelmää käytin jo opiskeluaikana. En suotta selaillut oppikirjojen antia, vaan vastailin tenttikysymyksiin kuulopuheiden ja omien mielikuvien pohjalta. Kyllä sitä normiaivoilla varustettu kaveri aina kuutosen, välillä seiskankin edestä sävelsi.

No mutta, koska tämä nyt on tällainen bensankatkuinen aviisi, niin muistelenpa autourheiluun liittyviä asioita. Jos TV:n katselua ei lasketa, liittyi yksi varhaisimmista autourheilukokemuksistani lajiin jota myöhemmin saamani tiedon mukaan kutsutaan autosuunnistukseksi.

Olin vapaaehtoisena nuorukaisena opiskelemassa isänmaan puolustamista Helsingin Ilmatorjuntarykmentissä Tuusulassa, Hyrylän kasarmissa. Oltiin nippa nappa kasarin alkumetreillä. Sen aikainen, mitä mainioin tyttöystäväni, oli tullut iltaani piristämään. Oli saanut isänsä punaisen Ladan lainaksi, farkku.

Varuskuntavapaalle ilmoittauduttuani ajelimme Ladalla tyylikkäästi metsäpolkuja pitkin Tuusulalaiseen kansallismaisemaan, sorakuopan reunalle. Koska olimme nuoria ja edellisestä tapaamisestamme oli jo päiviä, ei pelkkä kädestä pitäminen oikein tahtonut riittää. Ja siinä kesken kaiken se sitten tapahtui. Tutustuin autosuunnistukseen.

Ladan huuruiseen sivuikkunaan koputettiin määrätietoisesti.  Joku kapiainenko se siellä kolkuttaa? Pyyhkäisin ikkunan puhtaaksi ja totesin että aivan Ladan viereen oli pysähtynyt auto. Autossa kiireisen oloinen kaveri viittilöi minua avaamaan ikkunan. Raotin akkunaan ja kysyin mikä miehellä hätänä? Se tunki minulle jotain papereita joista en mitään ymmärtänyt. Tämän hänelle myös ilmoitin. Vasta tuolloin naapuriautosta havaittiin tyttöystäväni.  Kaveri pyysi paperinsa takaisin ja he lähtivät ajamaan eteenpäin. Keskeytyksestä hämilläni nostin itseni ulos autosta. Metsäpolulla oli ruuhka-aika. Useamman auton letka ohitti Ladan ja pysähtyi numerot kyljissä jonottamaan seuraavan pusikon taakse parkkeeranneen Volvon viereen. Jonkinlainen autosuunnistukseen liittyvä rasti oli kyseessä.

Ehkä tämä aivan liian pikainen keskeytys metsäpolulla on vaikuttanut siihen, etten ole myöhemminkään autosuunnistuksesta innostunut ja lajiin sen tarkemmin tutustunut.

Kovin oli kyllä iloisen oloista porukkaa. Kaikki jaksoivat huuruiseen Ladaan nojaavalle tupakoivalle alokkaalle hymyillä, osa jopa ääneen nauraa.

Niin se oli. Tai niin minä sen muistan.

-Jyrki-