Muistokirjoitus 2 - kiihdytysajot

(Kuva: FHRA) Miltä meille niin rakas, maailman nopein moottoriurheilulaji näyttää "light-userin" silmin? Ehkä hieman tältä - HUOM! Ironia varoitus. Nimimerkin takana piilee kaveri, jonka sydän sykkii tällekin moottoriurheilulajille ehdottomasti, nyt ja aina. 

Nuoret on sitten kummallisia. Kauan sitten olin itsekin, molempia, myös nuori. Silloin kiinnostivat omituiset asiat, niin kuin nyt kiihdytyskisat. Uppo outoa.

Lukuisina viikonloppuina raahauduimme kaveriporukalla telttoinemme ja makuupusseinemme jonkun piikkisuoran asfalttipätkän läheisyyteen, useimmiten Räyskälän alueelle. Vaikka ei liity mitenkään tähän, totean, että telttailin usein samalla alueella myös varusmiespalveluksen aikana.

Kiihdytysautoilussa oli kyllä useita asioita, jotka eivät minulle koskaan avautuneet, esimerkiksi säännöt. Kyllä useimmissa lajeissa lähdetään liikkeelle samaan aikaan ja ensiksi maaliviivan ylittänyt voittaa. Mutta ei. Kiihdyttäjät ovat kehittäneet ihan oman systeeminsä. 

Kiihdytyskisoissa ajetaan monenlaisilla härveleillä. Osa muistuttaa autoa ja osa moottoripyörää. Myös moottorikelkanomaisilla laitteilla kisataan. Eri luokkia on varmaan sata ja niillä kaikilla joku hieno englanninkielinen nimi, joten niitä ei opi koskaan. On tietysti kiva kun on paljon luokkia, niin melkein kaikki saa palkinnon.

Sitten itse kilpailusuoritus. Kaksi laitetta hinataan tai työnnetään lähtöalueelle. Ovat varmaan rikki kun ei niitä ajeta sinne. Sitten tiimin mekaanikot saavat ne kuitenkin käyntiin. Aivan kauheasti kaasutellaan ja suditellaan. Yritetään vissiin pelotella vastustajaa. Sitten rauhoitutaan ja asetutaan lähtöviivalle. Jännitys tiivistyy. Hullunkurisen joulukuusen valot vaihtuvat ja auto, juuri niin, siis vain yksi auto, lähtee liikkeelle. Kun jonkun tasoitussysteemin mukainen aika on kulunut, vaihtuvat lähtövalot toisellekin kilpailijalle ja alkaa kauhea takaa-ajo. Noin neljänsadan metrin päässä olevan maaliviivan ensin ylittänyt saattaa voittaa, tai sitten se toiseksi tullut. Jos se kilpailija joka tulee ensin maaliin, tulee sinne liian nopeasti, voittaa se kilpailija joka tulee sinne toisena jos ei ole tullut myös liian äkkiä. Aivan selkeää.

On toinenkin asia joka kiihdyttelyssä suuresti on ihmetyttänyt minua aina. Miksiköhän se kilpailukalusto tuodaan aina kisapaikalle osina? Eikö se laite mahdu kokonaisena rekkaan tai kotona talliin? Kauhealla kiireellä kasataan vehkeitä teltassa ja toivotaan että saadaan valmista ennen ensimmäistä starttia. Ja sitten kun on puolisen kilometriä ajettu, onkin jo määräaikaishuollon aika. Kansi auki ja uusia osia sisään. Eivät ne kauheita kestä. 

Ja sitten sää. Kauhea määrä ihmisiä ja kalustoa raahautuu kisapaikkakunnalle tuijottamaan taivaalle. Ja jos sattuu satamaan, muuta ei sitten tehdäkään. Kuunnellaan ropinaan pari päivää, pakataan kamat ja mennään kotiin. Formuloissakin on sadekelille omat renkaat. Voisiko ajatella jos kiihdyttämislaitteessakin olisi?

Näistä kummallisuuksista huolimatta kävimme kisoissa usein. Niin on outo ihminen nuorena. Kun nyt yritän muistella syitä mitkä saivat minut aina lähtemään, nousevat päällimmäisenä mieleeni varikolla pyörivät neidot, hyvä musiikki, grillaus nuotiolla, edullinen saksalainen valkoviini ja nuo mainiot ystäväni. 

Outo laji on kiihdyttely minusta, mutta pahalla en muistele.